maanantai 18. lokakuuta 2010

Kuolanaru II

Raichu on akrobaatti jopa pesulla.

Mitähän meitä taas kuvataan?, tuumii Polgara.

Aslan, paini mun kanssa!, kehottaa Raichu.

Mitä rankemmat treenit tulossa..

..sitä perusteellisemmat venytykset tarvitaan, sanoo Aslan.

Blogipäivityksen kuvasaldona tämäniltaisia leikkikuvia. Pahoittelen laatua, iltojen pimeys vaikuttaa jo eikä kuvia saa niin helposti onnistumaan kuin kesällä, mutta halusin valita ne yksilöt joista välittyy tunnelma kuvan laadun sijaan.


Jokaisella kissalla on se oma rakas lelu, jolla leikitään vaikka jäljellä olisi enää rippeet muinaisesta ulkomuodosta. Aslanin lempihiirestä olenkin joskus jo kertonut (ainakin täällä ja täällä), mutta Raichun Kuolanaru on tainnut olla vain maininnan varassa.

Kuolanaru I - vihreä collegehousujen nyöri - oli Raichulle maailman rakkain lelu, jonka se aikoinaan ihan pienenä pentuna varasti kirjaimellisesti päältäni - nyhti olohousuistani, mokoma, enkä koskaan jaksanut laittaa sitä takaisin vaan annoin Raichun pitää sen. Pidin sitä usein taskussani, jotta se olisi aina käsillä kun Raichu kaipasi sitä, ja sen kanssa vietettiinkin paljon mukavia hetkiä. Ennen pitkää pitkä vihreä naru muuttui kivikovaksi, kuolasta harmaaksi ja ihmeen kautta lyhentyneeksi narunpätkäksi, joka saa kyllä edelleenkin Raichun villiintymään vain vilauksesta. Vastineeksi on koetettu tarjota onkea ja huiskaa, mutta eihän mikään tietenkään korvaa rakasta omaa kuolalta ja emännän taskulta haisevaa narua, joka on ollut kuitenkin pitkään jo epäkäytännöllisen lyhyt.

Kuolanaru II:n vetoa

Kunnes eräänä päivänä kesällä ostimme kissoille matkavesikupiksi koirien lenkkipullon, jossa oli hihna kuljettamista varten. Hihna varastettiin pullosta alta aikayksikön, ja kauhukaksikko Raichu ja Polgara rakastavat narua. Ne juoksevat peräkanaa asunnossa naru suussa toinen toistaan seuraten (Aslankin osallistuu toisinaan, joskin se leikkii edelleenkin mielummin hiirillä) ja joskus harvoin narun päältä tulee jopa riitaa ja toiselta pääsee murahdus. Raichu on murissut aina muutaman lelun päältä innostuessaan, ja Polgara taisi vihdoin syksyllä ottaa Raichulta oppia.. onneksi Raichun murina ei sentään säikytä sitä narun kimpusta. Sen jälkeen narunvetoa jatketaan taas. Kuolanaru II:ta kiikutetaan emännän luo, jotta kaksikkoa riehutettaisiin sillä, sitä vaaditaan kaapista kovaan ääneen (Raichu vaatii ja Polgara seuraa tarkkaavaisena vieressä), eikä sitä maltettaisi millään antaa takaisin kaappiin.


Ikivanha kuolanaru I kesti puolitoista vuotta kovaa käyttöä, saas nähdä kuinka kauan tämä II kestää. Kovin rispaantuneelta se näyttää jo.. Sillekin on jo seuraaja / sijainen olemassa, RekkuRescuelta joku aika sitten ostamassani lelupaketissa oli söpö punottu naru, josta meillä myös pidetään. Kuolanaru-nimitystä tämä kolmas ei kuitenkaan ole vielä saanut, sillä Kuolanaru ei ole kuolanaru ellei se ole hieman rispaantunut, ruma ja no - kuolainen.


Loppuun vielä Raichun riehukollaasi, sitä Tunnelmaa:

Klikkaa isommaksi.

(Kuolanaru I:stä ei valitettavasti ole kuvaa - sen rippeet lienevät jossain erittäin hyvässä tallessa. Viimeksi se oli reissullamme mukana kissojen repussa, joten se on reppua purkaessa otettu sieltä jonnekin hyvään talteen (ajatuksella kissan- ja pomminvarmaan säilöön). Eipä se olisi tänne asti säilynyt edes tuossa kunnossa, ellei sillä olisi tapana putkahdella parin kuukauden välein ties mistä laatikosta.. ;) )

3 kommenttia:

Elina V. kirjoitti...

:D

Ingrid kirjoitti...

Hej, meillä on myös "kuolanaru". Sitä käyttää syssi-poika Marlon. Narun kanssa myös nukutaan. Välillä se katoaa ja siitäkös vallan kauheita seuraa, siis minulle!

luolaleijona kirjoitti...

^ Hih, voin kuvitella sitä parkua kun syssipoika ei löydäkään rakasta naruaan. Marlonille terveisiä, se on selvästi Raichun sukulaissielu!