sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Musu

Aslaneja ei kyllä ole kuin yksi koko maailmassa. Se on ehkä maailman lempein kissapoika, vaikka itse sanonkin. Sellainen meidän oma kanaemo :) Yleensä Aslan nukkuu yönsä omalla pedillään joka on meidän sängyn vieressä, mutta nyt viimeaikoina se on nukkunut minun vieressäni, pää tyynylläni ja varpaat minuun lujaa kiinni painettuna. Siinä se nukkuu koko yön, ellei ole siirtynyt jalkopäähän, josta sen löytää siinä tapauksessa että  muutkin kissat ovat tulleet sänkyyn nukkumaan. Aamuisin se on tykännyt nukkua vieressä  tai jaloissani ennenkin, mutta on se vain suloista kun jo nukkumaan mennessä toinen juoksee kilpaa sängylle varaamaan parhaan paikan.

Tule jo!

Jos joku kissoista huutaa eri huoneessa kuin Aslan ("Missä olette" -kutsuhuutoa tai vaikkapa innostuu huutamaan ruokaa tms kovaan ääneen) on Aslan viivana paikalla katsomassa mikä on hätänä. Usein se urisee jo juostessaan huutajalle, että et ole yksin, täällä ollaan. Jos kissojen välillä on kränää, kuten silloin, kun Polgara tuli kotiin vieraalta urokselta haisevana, on Aslan ensimmäinen joka ei välitä vieraista hajuista ja siirtää hajut kahden muun välillä, jotta ne sekoittuisivat taas samaksi laumaksi. Sellaisissa tilanteissa sen käyttäytyminen on ylikorostetun kilttiä, vähäeleistä ja rauhallista.  Aslan on tainnut lukea kaikki kirjahyllyn kirjat joissa sanotaan, kuinka pois katsominen on kohteliasta jos toinen on pahalla tuulella jne. Se on oikea taituri :)

Vuoden vanha kuva, mutta yksi lemppareistani. Raitoja raitamatolla.

Muutama päivä sitten postilaatikkoon ilmestyneen Kissa-lehden (5/2010) pääkirjoituksessa Milla Talja kirjoitti osuvasti, kuinka kissan rakkaus on aina ansaittua. Aslan ei ole samanlainen adhd-sylissäpyörivä kehruu-rapsutus-kerjääjä kuin nämä kaksi muuta, vaan liikkeissään ja eleissään hienotunteisempi ja herkempi. Siinä missä Raichu tai Polgara saattaa vääntää itsensä syliin ja tehdä selväksi että nyt rapsutetaan masua, Aslan tulee viereen istumaan ja katselemaan, saattaapa tuo välillä kolauttaa otsallaan, mutta vääränlainen tai liiallinen rapsuttaminen ei sitä miellytä sylissäolosta puhumattakaan. Minulla kestikin pitkään, että ihan todella pystyin sanoa ymmärtäväni Aslania ja sen mielenliikkeitä, sillä siinä kun Raichua luki kuin avointa kirjaa, Aslan on aina ollut minulle pieni arvoitus, mysteerikissa. Syliin ottamisesta se ei tykkää, vaan hakee huomiota sillä omalla tavallaan (isännän kanssa niillä on ne omat intensiivikehruupuskukohtausjuttunsa, mutta se onkin ihan toinen tarina se). Pikkuhiljaa minäkin olen oppinut ymmärtämään Aslania ja luottamaan siihen että kyllä se osaa hakea minultakin ne huomionsaantitavat jotka tekevät sen onnelliseksi, eikä suinkaan jää toisten varjoon, ja tunnen olevani entistäkin enemmän etuoikeutettu kun saan elää tuon lempeän jättiläisen kanssa. Se todellakin osoittaa äärimmäisen syvää kiintymystä niin monella tavalla kun sitä vain osaa katsoa.

Kaveri on paras tyyny. Parin viikon takainen kuva.

Eilen kaikki kolme kissaa makasivat tavalliseen tapaansa kasassa sängyllä. Aslan oli keskimmäisenä ja Polgara pesi huolella sen korvaa ja Raichu kasvoja. Aslanin onnellisista kasvoista olisi pitänyt saada kuva! Aslania rakastavat kyllä kaikki ja miksipä ei - onhan Aslan jokaiselle todella hyvä ja kullanarvoinen ystävä.

6 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

<3 Ihana juttu, kiitos!

Satu kirjoitti...

<3

Elina V. kirjoitti...

Voi ihanuutta. Veikkaan että Aslanista tulee aikanaan mahtava lapsenvahti :D

saila kirjoitti...

Tähän klikataan, että tykkää :)

Pirjo kirjoitti...

Taitaa olla aikamoinen persoona, vaikka onkin hiljaisempi. Itse huomaan, että aikaa menee siihen, että kissaan syntyy kunnon suhde. Onhan ne aina ihania ja veikeitä jne, mutta suhde syntyy vain vuosien myötä. Oppii lukemaan itse oikein kissaa ja näkemään, mitä se viestii. Kapen kanssa ollaan jo pitkällä, muiden kanssa vielä tutkiskellaan ja ihmetellään:)

luolaleijona kirjoitti...

On se kyllä suuri persoona <3 Niinhän se on, että tutustuminen kestää vuosia, varsinkin kun kissan luonnekin muotoutuu vielä pitkään. Raichu on varmaan tuosta poikkeus, siihen tunsi tutustuneensa jo viikon jälkeen, taidetaan olla sen kanssa yhtä yksinkertaisia molemmat ;) Polgara on juuri nyt siinä ihanassa iässä että siitä alkaa nähdä, mikä on kissan ihan oma luonne, kun pentuaika alkaa olla takana.

Elina, olen kyllä ihmeissäni jos Aslanista ei tule sellaista lempeää setäkissaa. Tosin se jää nähtäväksi, ainahan voi tapahtua jotain mistä me ihmiset ei ymmärretä :)